Viroilua osa I: Kulttuurishokki ja asunnon etsintää

Aion vihdoin kirjoittaa Tallinnaan muutto -kokemuksistani. Viime aikaista Virosta kirjoittelua seuratessa olen huomannut, että Viro suomalaisen näkökulmasta tuntuu olevan aika tuneita kuohuttava aihe. Monet Viroon muuttaneet suomalaiset vannovat, etteivät enää koskaa palaa Suomeen. Ennen tänne muuttoa löysinkin lähinnä positiivisia kirjoituksia Viroon muutosta. Moni Virossa tai Tallinnassa asuja ei kokemukseni mukaan tule jakamaan kokemuksiani Tallinnasta. On toki mahdollista, että meidän perheellämme on käynyt huonotuuri, mutta niin tai näin, tämä on minun kokemukseni Tallinnasta hieman vajaan puolen vuoden ajalta.

Päätin kirjoittaa Tallinnasta useamman artikkelin, sillä asiaa ja teemoja on paljon. Artikkelit käsittelevät seuraavia aiheita: ”Kulttuurishokki ja asunnon etsintää”, ”Hymy pyllyyn äläkä kysele – Palvelukulttuuri ja terveydenhuolto”, ”Vertaistukea musiikin varjolla – Tallinnan suomalaisen seurakunnan kirkkomuskari”, ”Naapureita ja vihollisia sekä Lörppäkurkun tarina – Ruoasta ja ihmisistä” ja ”Retkiä ja hetkiä”.

Ennen kuin muutimme Tallinnaan, en ollut koskaan edes käynyt Virossa. En ollut uhrannut montaakaan ajatusta tuolle pienelle Baltian sisarellemme. (Vironkielelle varmasti moni suomalainen, minä mukaan lukien, on sen sijaan uhrannut hetken jos pari, sillä kuka suomalainen voisi vastustaa niin hulvatota kieltä!) Ensimmäinen, mitä itselläni tuli Virosta mieleen oli suomalaiset viinanhakureissulla, sini-musta-valkolippu, Tallinna, Pärnu ja Tartto.

Olimme juuri muuttamassa isompaan asuntoon, kun miehelleni tarjottiin töitä Tallinnasta. Muutamassa viikossa täytyi selvittää, miten Suomesta muutetaan ulkomaille, miten Viroon muutetaan sekä hankkia tietenkin liput ja niin paljon tietoa kuin vain ehti, siinä jossakin välissä. Vauvan kanssa muuttaessa ”siinä jossakin välissä” jäi aikamoiseksi pintaraapaisuksi. Taisin oppia, että ravintolaruoka on todella suolaista, Viro on kaunis maa, virolaiset ystävällisempiä kuin suomalaiset ja byrokratia sun muu hoituu paljon sulavammin kuin Suomessa. Olin lievästi sanottuna innoissani muutosta. Olin aina halunnut muuttaa ulkomaille, ja vaikka työpaikka ei nyt tuon kauempaa irronnut niin olipahan ainakin koko perheelle uusi ja täysin tuntematon maa!

Näillä tiedoin hyppäsimme junaan ja puksutimme hankien keskellä kohti Helsinkiä. Tässä kohtaa jättikokoinen matkalaukkumme (joka on ollut mieheni seurana jo hänen muutettuaan Kolumbiasta Suomeen vuosia sitten) uhkasi hajota käsiimme. Olin pakannut kolmelle ihmiselle roipetta kolmeksi kuukaudeksi, joten lentokoneen painorajoitukset olisivat varmasti paukkuneet vähintään yhtä kuuluvasti kuin laukkumme renkaat. Tallinkin terminaalille päästyämme laukkuvanhus oli jo niin näännyksissä, että jouduimme kärräämään sen henkilökunnan lainaamilla tavarakärryillä laivaan.

Varsinkin mereltä Tallinna näyttää kauniilta. Vasemmalla näkyy moderni Tallinna pilvenpiirtäjineen ja oikealla taas vanhakaupunki kirkontorneineen ja kukkuloineen. Vau! Laiva ankkuroi satamaan ja mieheni lähti etsimään kärryjä laivamatkalla lopullisesti sammuneelle matkalaukullemme.

Sää oli kaikin puolin kurja. Satoi räntää. Päivä oli harmaa ja kylmä. Jouduimme tilaamaan kaksi taksia, sillä tavaraa oli lastenrattaiden ja surullisen kuuluisan matkalaukkumme lisäksi PALJON. Änkytin kuskille osoitteen ja huristimme mieheni työpaikan järjestämälle asunnolle. Uusi koti oli hieno ja iso. Isot ikkunat osoittivat suoraan merelle ja satamakin näkyi parvelleen nurkasta. Tässä asuttaisiin pari kuukautta, kunnes löytäisimme oman asunnon. Oli omituista asua kalustetussa asunnossa. Itse olen ainakin sellainen poropeukalo, että ihme, ettei mitään mennyt rikki.

Suomalaisten kokemusten perusteella kuvittelin asunnon etsinnän olevan Tallinnassa helpompaa. Onneksi vain mieheni oli töissä ja itse sain käyttää koko päivän asuntojen etsintään. Lähetin kyselyjä kymmeniin asuntoihin. Kolme vastauksista kertoi, ettei vuokranantaja tai välittäjä ollut kiinnostunut perheestämme vuokralaisina (”I am not interested in your family!” lyhyesti ja ytimekkäästi). Asunnon etsintää hankaloitti myös, ettei missään tuntunut olevan hissiä. Minne tahansa menit niin hissiä oli turha etsiä. Tämä toi omat kiemuransa asunnon etsintään.

Viimeisin yhteydenotto tuli muutama viikko Viroon muuttomme jälkeen. Pääsimme katsomaan pohjakerroksen asuntoa aivan Tallinnan rajalta. Minua epäilytti, sillä suomalaiset tuttavani, jotka ovat asuneet Virossa varoittelivat ensimmäisen kerroksen asunnoista. Niihin oli helpoin tulla sisään... Bussissa mieheni totesi, ettemme harkitsisi edes tätä asuntoa, sillä se oli aivan liian kaukana. Bussi ajoi metsän läpi ja jätti meidät metsän laidassa olevalle pysäkillä. Kävelimme siitä pitkää tietä metsän ja omakotitalojen ympäröimänä melkein tien päähän saakka, jossa oli pieni siistin näköinen kaksikerroksinen kerrostalo. Takapihalla oli pieni leikkipaikka ja parkkipaikkoja. Oli hiljaista. Ensimmäisen kerran Tallinnan reissullamme oli vihdoin hiljaista. Tänne halusin muuttaa. En ole koskaan ollut kaupunki-ihminen ja olin todella kaivannut metsän rauhaa ja puhtaampaa ilmaa keskusta-asuntomme jälkeen.

Vuokraisännät puhuivat hyvää englantia ja asunto näytti hyvältä ja siistiltä. Sisällä oli joitain vanhoja tavaroita, jotka vietäisiin pois ennen uusia vuokralaisia, joten asunto oli täysin kalustamaton, mikä ei sekään ole Virossa niin itsestään selvää kuin Suomessa. Kotiin päästyämme olimme täysin kahdenvaiheilla. Asunto oli hieman liian pieni. Yli 15 neliöä pienempi kuin asuntomme Suomessa. Bussipysäkille oli kilometrin verran matkaa eikä kävelytietä. Makuuhuoneita oli vain yksi. Lähimpään kauppaan olisi kolmisen kilometriä. Ei pyöräteitä. Ja bussipysäkiltä kotiin puolessa välissä loppuu katuvalot. Vastauksia asuntotiedusteluihin ei kuitenkaan ollut kuulunut aktiivisuudestani huolimatta, joten päätimme ottaa asunnon. Alue oli juuri sellainen kuin halusimme, uskoin tavaroidemme mahtuvan asuntoon, hissiä ei tarvittu, meillä oli oma terassi ja etäisyyteenkin varmasti tottuisi. Muuttopäiväksi sovimme 1.4., jolloin saisimme avaimet. Muuttofirman kanssa sovittiin, että tavarat tuotaisiin 5.4.

Päivää ennen muuttoa menin, kuten varmasti moni suomalainen menisi, uudelle asunnolle raahaten mukanani jättimäisen kassillisen siivoustarvikkeita. Olisi helpompi siivota asunto, kun se on tyhjä. En tiedä, miten kuvailisin tuntojani, kun avasin asunnon oven. Näky oli kovin erilainen kuin näytössä. Rojut, joita asunnossa oli ollut, oli kyllä viety pois, kuten omistajat lupasivat. Mutta asunto oli ilmeisesti näytön ja minun sisäänastumiseni välissä toiminut jonkinlaisena puusepän työpajana.

Asunto oli ollut meidän jo muutaman päivän, joten olisi voinut olettaa, että se olisi ainakin pintapuolisesti siistitty. Kuten kuvista näkee, kyse ei taida olla kuitenkaan kulttuurieroista johtuvasta erilaisesta siisteyskäsityksestä. Pahinta eivät olleet puutyövermeet pitkin asuntoa tai kaapit ja komerot täynnä rojua, vaan sahanpuru, jota oli KAIKKIALLA. Lattialla, kaapeissa, seinissä, ikkunoissa, katossa... Tuollaista määrää pölyä ei pyyhittäisi yhdessä illassa pois. Tai edes kahdessa. Pölyä oli ilmassa niin paljon, että astmaatikkona keuhkoni huusivat happea lyhyen kyynelten täyteisen visiittini aikana. Miten voisin koskaan viedä vauvan noin pölyiseen asuntoon? Huomenna tulisivat kaikki huonekalut, vaatteet, kirjat... Kaikki. Eikä minulla ollut edes pölynimuria, että saisin imuroitua asunnon nyt.

Marssin suoraa tietä naapurioven taakse. Ehkä ei sittenkään haitannut, että vuokraisännät asuivat seinän toisella puolella... Kysyin, mitä ihmettä asunnossa on näytön jälkeen tapahtunut. Nainen kertoi miehensä rakentaneen kirjahyllyjä. Meidän asunnossamme oli ainoa niin pitkä tila, että hyllyt mahtui sahaamaan. Hienoa! Pitääpä muistaa ensi kerralla, kun itse tarvitsen paljon tilaa, että naapurilta varmasti irtoaa! (Tämä ei ole jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun asuntoomme tullaan vuokraisäntien avaimilla luvatta.) Nainen pyysi anteeksi ja sanoi, että luuli meidän muuttavan vasta huomenna. Niinkö? Sopimuksessa ainakin lukee 1.4.? Mehän olisimme voineet tulla jo sinä päivänä asuntoon. Yritin selittää, että jos asunto vuokrataan 1.4. niin se tarkoittaa, että asunto on meidän käytössämme silloin, ei heidän. Nainen lupasi hoitaa asunnon siistiksi ennen kuin muuttokuorma tulisi.

Seuraavana aamuna saavuin asunnolle lievästi sanottuna jännittyneenä. Helpotuksekseni tavarat oli viety ja oli lattiakin jopa kertaalleen imuroitu. Pölyä leijaili yhä ilmassa ja seinät olivat selvästi vielä täynnä sahanpurua, samoin keittiön hyllyt, ikkunat ja kirjahylly. En pystynyt viettämään asunnossa tuntia ja muutamaa astmapiipullista kauempaa.

Muuttofirman kanssa hommat hoituivat erittäin kivuttomasti ja ensimerkillisesti. Käytimme virolaista muuttofirmaa MoveOn, joka tekee muuttoja Pohjoismaihin ja Baltiaan. Heidän hintaansa kuului tarvittaessa huonekalujen purku ja suojaaminen sekä uudessa asunnossa huonekalujen kokoaminen. Ehkä ensimmäinen muuttoni ikinä, kun mitään ei mennyt rikki! Hintakin oli suomalaisiin firmoihin verrattuna huokea (viisi kertaa pienempi). Muutamat suomalaiset olivat käyttäneet MoveOnia, joten uskalsimme kokeilla. Se kannatti.

PS. Työpajan pölyjä pyyhittiin muutama viikko muuton jälkeen ja varsinainen sisäänmuutto tapahtui vasta kuun puolen välin jälkeen. (Saimme vuokrasta alennusta, hiphei!)

PPS. Kaikesta huolimatta vuokraisäntämme ovat todella mukavia ja avuliaita ihmisiä. Aina ei vain mene niin kuin Strömsössä!

Järvenrantatonttiko?