Viroilua osa II: Hymy pyllyyn äläkä kysele – Palvelukulttuuri ja terveydenhuolto

Ensimmäinen, mitä Viroon muuttaessa kannattaa tehdä on rekisteröityä paikkakunnalle. Siihen tarvitaan asunto ja lupa asunnon omistajalta (usein pelkkä vuokrasopimus riittää). Rekisteröitymisen jälkeen saat ID-koodin (vrt. henkilötunnus), jonka jälkeen voit hakea ID-korttia (vrt. henkilökortti, huomaa, ettei kortti kuitenkaan kelpaa matkustusasiakirjana, ainakaan jos et ole Viron kansalainen). Korttia haetaan poliisiasemalta ja sen voi noutaa myös sieltä noin kolmen viikon kuluessa. Kaikkeen tähän menee parhaimmillaan noin sen kolme viikkoa. Virastojen kanssa kannattaa kuitenkin muistaa, että monet niistä ovat kiinni lounasaikaan. Muista myös ottaa alkuperäiset paperit, vaikka ensimmäisellä visiitillä kerrottaisiin kopioiden riittävän (kantapään kautta opittua!), sillä ne eivät välttämättä riitä siinä vaiheessa, kun kiikutat paperit toimistolle. Tähän kaikkeen käytin itse noin 5 toimistokäyntiä. 

Kysymykset. Niitä ulkomaille muuttajalla riittää. Kysymyksiin, joihin kuvittelit löytyvän vain yhden vastauksen, voivat osoittautua paljon monimutkaisemmiksi, sillä vastaukset, annettiin ne sitten virastossa tai kirjastossa, riippuvat usein henkilöstä, jolta kysyt (joskus mielialasta, tai ehkä tähtien asennosta?). Jonkun toisen mielestä parin sentin sakot tulee maksaa ennen kuin kirjastokortilla voi lainata mitään. Joku toinen taas ei edellytä sitä.

Bussin lattian pyyhkijällä oli huono päivä.

Joskus tuntuu, ettei Virossa, tai ainakaan Tallinnassa, ehkä kuuluisi hymyillä niin herkästi. Ennen Viroon muuttoa luin Virosta lähinnä, että ihmiset ovat selvästi ystävällisempiä kuin Suomessa. Minusta taas tuntuu, että tylyys on asiakaspalvelijoilla enemmän sääntö kuin poikkeus. Tylyyteen kuitenkin ajan kanssa tottuu. Kunhan et totu niin, että ystävälliseen kysymykseesi saatu tyly vastaus saa hymyn nousemaan huulillesi.

Viron terveydenhuollosta löytyy sekä todella hyviä, että todella huonoja puolia. Ehdottomasti parasta Virossa on perhelääkärijärjestelmä (perearst)! Jokaisella perheellä on perhelääkäri, joka hoitaa kaikkien perheenjäsenten asioita. Perhelääkäriä ei kuitenkaan ole nimetty, kuten Suomen omalääkärijärjestelmässä, joten varaudu käyttämään tähän aikaa, varsikin, jos et puhu viroa tai venäjää! Varmaan jokainen suomalainen on törmännyt terveydenhuollossa ongelmaan, kun lääkäri ei suostu kurkkaamaan lapsen kurkun lisäksi äidinkin kurkkuun. Aikahan oli varattu vain lapselle. Äidin pitää nyt varata toinen aika ja raahata kipeä lapsi uudestaan terveysasemalle, kun ei lastenvahtia ole saatavilla. Toki varmasti Suomestakin löytyy se ihana (oma)lääkäri, joka suostuu kurkkaamaan äidinkin kurkkua ja määrää niitä samoja antibiotteja äidillekin. Äiti huokaa helpotuksesta.

Perhelääkärin ansiosta tällaista ongelmaa en ole Virossa itse kohdannut. Pahimmassa tapauksessa olemme istuneet koko perhe lääkärin tutkittavana ja saaneet kaikki omat reseptimme samalla reissulla. Joskus mieheni on käynyt lääkärissä omista vaivoistaan ja saanut lääkäriltä uuden reseptin astmalääkkeisiini. Perhelääkäri tietää ja muistaa (jopa soittaessani!) koko perheen asiat. Ei tarvitse joka kerta selitellä uudestaan kaikkia sairauksia.

Perhelääkärikeskusten (vrt. terveyskeskus) aikataulut eivät myöskään ole samalla tavalla myöhässä kuin Suomessa, jossa en muista montaa kertaapäässeeni ajoissa lääkärille. Eikä nyt puhuta suomalaisesta myöhästymiskäsityksestä (juna oli viisi minuuttia myöhässä?!) vaan lähemmäs tunnista. Virossa muistan kerran joutuneeni odottamaan lääkäriä reilut 5 minuuttia. Vastaanottoon on myös varattu reilusti enemmän aikaa kuin Suomessa. Yhdellä käynnillä saa kätevästi hoidettua useampiakin juttuja eikä lääkärillä ole kiire saada potilasta ulos huoneesta. Lääkärikohtaisia erojakin toki varmasti löytyy.

Ensikosketuksemme perhelääkärijärjestelmään ei kuitenkaan ollut aivan niin hyvä. Saimme nähdä myös toisen puolen systeemistä. Mieheni työpaikka järjesti meille ensimmäisen perhelääkärimme. Yritimme varata aikaa pian muuton jälkeen sairastuneelle miehelleni, mutta lääkäri ei suostunut vastaanottamaan häntä. Keskukseen täytyi soittaa useita kertoja, sillä joka kerta päättyi kesken lauseen tuuttaukseen: 

”Hello, do you speak English?” TUUT-TUUT-TUUT-TUUT.

Ei auta kuin yrittää uudestaan.

Ilta-aurinko paistaa vanhankaupungin takaa jäälle.

”Hello –” TUUT-TUUT-TUUT-TUUT

”I would like to book an appointment to our family doctor.”

”What is your doctor’s name?”

“It is X.”

TUUT-TUUT-TUUT-TUUT

”So the appointment?”

”You are not his patient.”

TUUT-TUUT-TUUT-TUUT

"Last time I registered -"
"He said you are not his patient."
TUUT-TUUT-TUUT-TUUT

Myös lastensairaalan ensiapuun soitettaessa vastaus kysymykseen, puhuiko vaihde englantia päättyi tuuttauksiin. Myöhemmin opimme, ettei kannata kysellä vaan puhua suoraan englantia. Silloin ei (välttämättä) saa luurista päähän.

Pian muuttomme jälkeen tyttärellemme nousi korkea kuume ja hän oli todella väsynyt ja punoitti. Päätimme käydä näytillä lastensairaalan ensiavussa (kun kerran ensimmäinen perhelääkärimme ei halunnut ottaa meitä vastaan ja ensiavun puhelimeen oli turha yrittää soittaa). Ensiavussa kukaan ei tuntunut osaavan englantia. He mittasivat vauvalta kuumeen ja mittasivat joitakin arvoja ja pulssin sormenpäästä. Meidät lähetettiin lääkärille, joka otatti verinäytteet (näyttetitä otettiin todella monta) ja nappasi nenänäytteen. Toisin kuin Suomessa, Tallinnan lastensairaalassa näytteitä ja verikokeita ei oteta äidin ja hoitajan yhteistyöllä, jossa äiti keskittyy lapsen pitämiseen paikallaan ja hoitaja nipsaisee näytteet. Lastensairaalassa nenänäytettä ottava hoitaja ottaa toisella kädellä lasta tiukasti poskista kiinni ja kääntää pään väkisin takakenoon ja samalla tuikkaisee tikun sieraimesta sisään. Olen ollut ottamassa näitä samoja näytteitä Suomen sairaaloissa ja terveyskeskuksissa eikä vieras ihminen ole koskaan väännellyt lapseni niskoja niin ja silti näytteet tuli otettua.

Verikokeisiin ei vanhemmilla ole asiaa, jos lapsi on osastolla. Hoitaja tuli huoneeseen ja yritti ottaa vauvan minulta lupaa kysymättä ja mitään selittämättä. Ajattelin, että he katsovat jotain siinä silmieni edessä, joten annoin tytön hoitajalle. Kauhukseni he lähtivät säikähtänyt karjuva kipeä tyttö sylissään kohti ovea ja käskivät minun levätä. Nappasin tytön takaisin syliini ja kysyin, minne he luulivat menevänsä. He vastasivat, että verikokeisiin. Sanoin, ettei vauva lähde yksiinkään verikokeisiin ilman minua. Kesti aikansa, että sain hoitajat suostumaan päästämään minut mukaansa. Paikanpäällä ymmärsin, mikseivät he mielellään ottaneet vanhempia mukaansa. Lastensairaalan kuvittelisi kiinnittävän huomiota siihen, miten nimenomaan lapsia kohdellaan ja käsitellään. Vauva painettiin väkisin makaamaan sängylle, jossa kaksi hoitajaa otti raajoista kiinni ja painoi raajoja sänkyä vasten, ettei vauva päässyt pyristelemään pystyyn. Yritin selittää, että tiedän, miten lapsen saa pidettyä sylissä paikallaan, jotta näytteet saa otettua, mutta kolmas hoitaja alkoi kaivella suonesta verinäytteitä.

Tyttärellämme todettiin A-influenssa ja jouduimme jäämään sairaalaan. Syynä oli, ettei tyttö ollut syönyt kiinteitä koko päivänä, kuume oli ollut muutaman tunnin ajan noin 39 ja pulssi oli hieman kohonnut. Suomessa ei kukaan olisi huolissaan, jos kuumeinen lapsi ei jaksa syödä vuorokauteen paljoa, kunhan lapsi juo riittävästi eikä osoita kuivumisen merkkejä. Pienillä lapsilla 39 astetta kuumetta ei ole mitenkään ihmeellinen lukema, jos se kestää päivän pari. Ja kuumeisella pulssi on usein koholla (varsinkin, kun pulssi mitataan vastaanpyristelevältä lapselta). Tyttö laitsettiin tippaan ja hän alkoi saada tamifluta ruiskusta, ei muuta. Myöhemmin kysyin, voisinko saada kuumelääkettä, kun tyttö tuntui taas kuumalta. Osaston hoitaja hämmästyi ja ihmetteli, oliko tytöllä todella kuumetta. En voinut kuin tujottaa hoitajaa suu auki. Sitähän varten meidät oli määrätty jäämään tänne. 

Näkymä lastensairaalan ikkunasta.

Illalla annoin tytölle tamifluta ja siihen perään heti iltamaidot, mikä päättyi siihen, että koko iso pullo maitoa lensi kaaressa minun, vauvan ja sänkyni päälle. Huusin hoitajaa apuun, sillä olimme molemmat kuin uitettuja. Hoitaja toi pienen pahvisen oksennuskaukalon ja oli aikeissa lähteä. Pyysin saada sairaalavaatteita minulle ja vauvalle sekä selvensin, että sänkyni ui oksennuksessa. Hoitaja ilmoitti, ettei sairaalalla ollut antaa meille kummallekaan vaatteita ja toi puhtaat lakanat. Soitin mieheni tuomaan meille kuivat vaatteet laitoin vauvan parkumaan pinnasänkyyn, jotta sain siivottua huoneen käsipyyhkeillä, vaihdoin puhtaat lakanat ja heitin likaiset nurkkaan. Toinen hoitaja kävi myöhemmin luonamme ja sanoi oksennuksen johtuvan todennäköisesti tamiflu lääkkeestä. Kysyin voisiko lääkkeen ottaa jotenkin niin, ettei oksennusta välttämättä tulisi. Hoitaja sanoi, ettei se ollut mahdollista. Soitin farmaseuttiystävälleni Suomeen ja kysyin, onko tosiaan näin ja hän käski antaa ensin maidon, odottaa hetken ja antaa sitten tamiflun. Kokeilin seuraavan kerran eikä vauva oksentanut. VINKKI: Lastensairaalaan mentäessä, kannattaa aina varata ainakin parin päivän maidot ja ruoat mukaan (ja vaihtovaatteita!), vaikkei tarkoitus olisikaan jäädä sairaalaan yöksi. Vauvoille ja pienille taaperoille on tarjolla vain pieni purkki luumusosetta (ja tiputus) eikä mitään juotavaa (ei edes korviketta). Tämän ikäisten oletetaan syövän vain rintamaitoa. Huonompi juttu sinulle (ja minulle), joka et enää imetä.

Sain vauvan nukahtamaan puolen yön paikkeilla (meidän vauva on laitokselta tulostaan saakka nukkunut yhdeksästä yhdeksään). Aamulla kello seitsemän hoitaja tuli huoneeseen ja kailotti, että vie nyt pissavaipat punnittaviksi. Siihen loppui kipeän lapsen yöunet. Onneksi lastenlääkäri tuli käymään aamulla ja käski lähteä kotiin. Sanoi, että tyttö alkaisi voimaan paremmin, jos pääsisi pois sairaalasta. Saimme antibiotteja tytön korvatulehdukseen ja lähdimme apteekin kautta kotiin. HUOM: Tarkista aina liuoslääkettä ostaessasi, että liuos on sekoitettu valmiiksi. Kaikki apteekit eivät sekoita lääkkeitä asiakkaille valmiiksi, vaan tätä täytyy itse tajuta pyytää. Jälleen kerran kiitos etäfarmaseutillemme Suomeen!

 

Sairaalassa apaattiseksi ja itkuiseksi muuttunut tyttömme konttasi kotoa suoraa päätä vaippalaatikolle ja viskeli vaipat pitkin lattiaa ja oli kuin ei olisi koskaan ollutkaan kipeä. Päätin, ettei lastensairaalaan mentäisi enää koskaan ennen kuin oli aivan pakko.

Lapsen sairaalatutkimuksissa olen törmännyt useasti siihen, ettei lääkäriltä saisi kysellä. Kerran jouduimme kiireellisiin tutkimuksiin tyttäremme kanssa ja kun yritin kysyä hoitavalta lääkäriltä, mistä oli kyse ja mitä tytöllä epäillään hän ei suostunut vastaamaan. Lopulta hän kertoi, mihin tutkimuksiin tyttö joutuisi ja mitä se tarkoittaisi jos tutukimuksissa löytyi jotain. Yritin kysyä, että mitä jos kyseisessä tutkimuksessa ei näy mitään, mitä itse epäilin. Lääkäri sanoi, että on parepi odottaa tuloksia. Selitin, että kyse on minun lapsestani ja haluan tietää, mistä tässä voi olla kyse. Hän sanoi olevansa ammattilainen ja tietävänsä, mitä tekee. Selitin, ettei tässä olekaan siitä kyse vaan siitä, että olen huolissani lapsestani. Sain vastaukseksi, että jos tässä tutkimuksessa ei näy mitään niin vaihtoehdot olisivat aivan liian pelottavia kerrottavaksi. Siinä voi jokainen vanhempi miettiä, kuinka levollisesti seuraava yö sairaalassa vierähti. Seuraava aamuna tehtiin tarvittava tutkimus ja päivällä tuli tulokset: tutukimuksessa ei löytynyt mitään ja meidät lähetettiin terveen lapsen kanssa kotiin. Mitään pelottavampaa vaihtoehtoa ei siis ollut olemassakaan.

Myös aikuisten käydessä päivystyksessä vaivoihin ylireagoidaan helposti. Suomessa tuntuu, että vaivoja täytyy aina vähän liiotella, että lääkäri viitsii selvittää, mistä on kyse. Virossa taas kannattaa melkeinpä tehdä päinvastoin. Oli vaiva mikä vain niin päivystyksessä mitataan verenpaine, otetaan vähintään neljäpulloa verta ja jätetään kanyyli odottamaan, jos joudutaan laittamaan suonensisäinen lääkitys tai joudut leikkaukseen.

Kerran jouduin hakemaan lääkettä päivystyksen kautta, kun en saanut perhelääkäriä kiinni. Sanoin, että papereistani näkee, että olen ollut hoidossa samasta vaivasta ja sain siihen lääkkeen ja pääsin kotiin, mutta sairaalan toimintasuunnitelman mukaan kaikki nämä näytteet, kokeet ja kanyylit täytyy laittaa ensin, että pääsee siihen pisteeseen, että lääkäri voi määrätä reseptin. Vaivani toteamisen kannalta näistä toimenpiteistä ei ole hyötyä. He vain joutuvat tekemään nämä kaikki vaiheet jokaiselle potilaalle. Suomalainen voisi äkkiä kauhistua resurssien hukkaan heittoa. 

Muistathan, ettei
uimarannalla hobustella?

Ehdoton hyväpuoli Viron terveydenhuollossa on, että erityistutkimuksiin ja erikoislääkäreille pääsee muutaman viikon odottamisella, kun Suomessa jatkotutkimuksiin saattaa joutua odottamaan useita kuukausia, mikäli kyse ei ole jostakin ilmeisen vakavasta asiasta. Kääntöpuolena tosiaan on, etteivät lääkärit mielellään kerro terveydentilastasi ennen kuin kaikki tutkimukset on saatu tehdyksi. Siihen eivät ainakaan omat hermoni Virossa asuessamme koskaan taipuneet.

Kaikesta kommelluksesta huolimatta asiat on tulleet Virossa hoidetuksi. Se vaatii vain pidempää pinnaa, ämpärillisen kärsivällisyyttä ja ripauksen huumoria, kunhan muistat pitää hymyn pyllyssä.

Viroilua osa I: Kulttuurishokki ja asunnon etsintää

Aion vihdoin kirjoittaa Tallinnaan muutto -kokemuksistani. Viime aikaista Virosta kirjoittelua seuratessa olen huomannut, että Viro suomalaisen näkökulmasta tuntuu olevan aika tuneita kuohuttava aihe. Monet Viroon muuttaneet suomalaiset vannovat, etteivät enää koskaa palaa Suomeen. Ennen tänne muuttoa löysinkin lähinnä positiivisia kirjoituksia Viroon muutosta. Moni Virossa tai Tallinnassa asuja ei kokemukseni mukaan tule jakamaan kokemuksiani Tallinnasta. On toki mahdollista, että meidän perheellämme on käynyt huonotuuri, mutta niin tai näin, tämä on minun kokemukseni Tallinnasta hieman vajaan puolen vuoden ajalta.

Päätin kirjoittaa Tallinnasta useamman artikkelin, sillä asiaa ja teemoja on paljon. Artikkelit käsittelevät seuraavia aiheita: ”Kulttuurishokki ja asunnon etsintää”, ”Hymy pyllyyn äläkä kysele – Palvelukulttuuri ja terveydenhuolto”, ”Vertaistukea musiikin varjolla – Tallinnan suomalaisen seurakunnan kirkkomuskari”, ”Naapureita ja vihollisia sekä Lörppäkurkun tarina – Ruoasta ja ihmisistä” ja ”Retkiä ja hetkiä”.

Ennen kuin muutimme Tallinnaan, en ollut koskaan edes käynyt Virossa. En ollut uhrannut montaakaan ajatusta tuolle pienelle Baltian sisarellemme. (Vironkielelle varmasti moni suomalainen, minä mukaan lukien, on sen sijaan uhrannut hetken jos pari, sillä kuka suomalainen voisi vastustaa niin hulvatota kieltä!) Ensimmäinen, mitä itselläni tuli Virosta mieleen oli suomalaiset viinanhakureissulla, sini-musta-valkolippu, Tallinna, Pärnu ja Tartto.

Olimme juuri muuttamassa isompaan asuntoon, kun miehelleni tarjottiin töitä Tallinnasta. Muutamassa viikossa täytyi selvittää, miten Suomesta muutetaan ulkomaille, miten Viroon muutetaan sekä hankkia tietenkin liput ja niin paljon tietoa kuin vain ehti, siinä jossakin välissä. Vauvan kanssa muuttaessa ”siinä jossakin välissä” jäi aikamoiseksi pintaraapaisuksi. Taisin oppia, että ravintolaruoka on todella suolaista, Viro on kaunis maa, virolaiset ystävällisempiä kuin suomalaiset ja byrokratia sun muu hoituu paljon sulavammin kuin Suomessa. Olin lievästi sanottuna innoissani muutosta. Olin aina halunnut muuttaa ulkomaille, ja vaikka työpaikka ei nyt tuon kauempaa irronnut niin olipahan ainakin koko perheelle uusi ja täysin tuntematon maa!

Näillä tiedoin hyppäsimme junaan ja puksutimme hankien keskellä kohti Helsinkiä. Tässä kohtaa jättikokoinen matkalaukkumme (joka on ollut mieheni seurana jo hänen muutettuaan Kolumbiasta Suomeen vuosia sitten) uhkasi hajota käsiimme. Olin pakannut kolmelle ihmiselle roipetta kolmeksi kuukaudeksi, joten lentokoneen painorajoitukset olisivat varmasti paukkuneet vähintään yhtä kuuluvasti kuin laukkumme renkaat. Tallinkin terminaalille päästyämme laukkuvanhus oli jo niin näännyksissä, että jouduimme kärräämään sen henkilökunnan lainaamilla tavarakärryillä laivaan.

Varsinkin mereltä Tallinna näyttää kauniilta. Vasemmalla näkyy moderni Tallinna pilvenpiirtäjineen ja oikealla taas vanhakaupunki kirkontorneineen ja kukkuloineen. Vau! Laiva ankkuroi satamaan ja mieheni lähti etsimään kärryjä laivamatkalla lopullisesti sammuneelle matkalaukullemme.

Sää oli kaikin puolin kurja. Satoi räntää. Päivä oli harmaa ja kylmä. Jouduimme tilaamaan kaksi taksia, sillä tavaraa oli lastenrattaiden ja surullisen kuuluisan matkalaukkumme lisäksi PALJON. Änkytin kuskille osoitteen ja huristimme mieheni työpaikan järjestämälle asunnolle. Uusi koti oli hieno ja iso. Isot ikkunat osoittivat suoraan merelle ja satamakin näkyi parvelleen nurkasta. Tässä asuttaisiin pari kuukautta, kunnes löytäisimme oman asunnon. Oli omituista asua kalustetussa asunnossa. Itse olen ainakin sellainen poropeukalo, että ihme, ettei mitään mennyt rikki.

Suomalaisten kokemusten perusteella kuvittelin asunnon etsinnän olevan Tallinnassa helpompaa. Onneksi vain mieheni oli töissä ja itse sain käyttää koko päivän asuntojen etsintään. Lähetin kyselyjä kymmeniin asuntoihin. Kolme vastauksista kertoi, ettei vuokranantaja tai välittäjä ollut kiinnostunut perheestämme vuokralaisina (”I am not interested in your family!” lyhyesti ja ytimekkäästi). Asunnon etsintää hankaloitti myös, ettei missään tuntunut olevan hissiä. Minne tahansa menit niin hissiä oli turha etsiä. Tämä toi omat kiemuransa asunnon etsintään.

Viimeisin yhteydenotto tuli muutama viikko Viroon muuttomme jälkeen. Pääsimme katsomaan pohjakerroksen asuntoa aivan Tallinnan rajalta. Minua epäilytti, sillä suomalaiset tuttavani, jotka ovat asuneet Virossa varoittelivat ensimmäisen kerroksen asunnoista. Niihin oli helpoin tulla sisään... Bussissa mieheni totesi, ettemme harkitsisi edes tätä asuntoa, sillä se oli aivan liian kaukana. Bussi ajoi metsän läpi ja jätti meidät metsän laidassa olevalle pysäkillä. Kävelimme siitä pitkää tietä metsän ja omakotitalojen ympäröimänä melkein tien päähän saakka, jossa oli pieni siistin näköinen kaksikerroksinen kerrostalo. Takapihalla oli pieni leikkipaikka ja parkkipaikkoja. Oli hiljaista. Ensimmäisen kerran Tallinnan reissullamme oli vihdoin hiljaista. Tänne halusin muuttaa. En ole koskaan ollut kaupunki-ihminen ja olin todella kaivannut metsän rauhaa ja puhtaampaa ilmaa keskusta-asuntomme jälkeen.

Vuokraisännät puhuivat hyvää englantia ja asunto näytti hyvältä ja siistiltä. Sisällä oli joitain vanhoja tavaroita, jotka vietäisiin pois ennen uusia vuokralaisia, joten asunto oli täysin kalustamaton, mikä ei sekään ole Virossa niin itsestään selvää kuin Suomessa. Kotiin päästyämme olimme täysin kahdenvaiheilla. Asunto oli hieman liian pieni. Yli 15 neliöä pienempi kuin asuntomme Suomessa. Bussipysäkille oli kilometrin verran matkaa eikä kävelytietä. Makuuhuoneita oli vain yksi. Lähimpään kauppaan olisi kolmisen kilometriä. Ei pyöräteitä. Ja bussipysäkiltä kotiin puolessa välissä loppuu katuvalot. Vastauksia asuntotiedusteluihin ei kuitenkaan ollut kuulunut aktiivisuudestani huolimatta, joten päätimme ottaa asunnon. Alue oli juuri sellainen kuin halusimme, uskoin tavaroidemme mahtuvan asuntoon, hissiä ei tarvittu, meillä oli oma terassi ja etäisyyteenkin varmasti tottuisi. Muuttopäiväksi sovimme 1.4., jolloin saisimme avaimet. Muuttofirman kanssa sovittiin, että tavarat tuotaisiin 5.4.

Päivää ennen muuttoa menin, kuten varmasti moni suomalainen menisi, uudelle asunnolle raahaten mukanani jättimäisen kassillisen siivoustarvikkeita. Olisi helpompi siivota asunto, kun se on tyhjä. En tiedä, miten kuvailisin tuntojani, kun avasin asunnon oven. Näky oli kovin erilainen kuin näytössä. Rojut, joita asunnossa oli ollut, oli kyllä viety pois, kuten omistajat lupasivat. Mutta asunto oli ilmeisesti näytön ja minun sisäänastumiseni välissä toiminut jonkinlaisena puusepän työpajana.

Asunto oli ollut meidän jo muutaman päivän, joten olisi voinut olettaa, että se olisi ainakin pintapuolisesti siistitty. Kuten kuvista näkee, kyse ei taida olla kuitenkaan kulttuurieroista johtuvasta erilaisesta siisteyskäsityksestä. Pahinta eivät olleet puutyövermeet pitkin asuntoa tai kaapit ja komerot täynnä rojua, vaan sahanpuru, jota oli KAIKKIALLA. Lattialla, kaapeissa, seinissä, ikkunoissa, katossa... Tuollaista määrää pölyä ei pyyhittäisi yhdessä illassa pois. Tai edes kahdessa. Pölyä oli ilmassa niin paljon, että astmaatikkona keuhkoni huusivat happea lyhyen kyynelten täyteisen visiittini aikana. Miten voisin koskaan viedä vauvan noin pölyiseen asuntoon? Huomenna tulisivat kaikki huonekalut, vaatteet, kirjat... Kaikki. Eikä minulla ollut edes pölynimuria, että saisin imuroitua asunnon nyt.

Marssin suoraa tietä naapurioven taakse. Ehkä ei sittenkään haitannut, että vuokraisännät asuivat seinän toisella puolella... Kysyin, mitä ihmettä asunnossa on näytön jälkeen tapahtunut. Nainen kertoi miehensä rakentaneen kirjahyllyjä. Meidän asunnossamme oli ainoa niin pitkä tila, että hyllyt mahtui sahaamaan. Hienoa! Pitääpä muistaa ensi kerralla, kun itse tarvitsen paljon tilaa, että naapurilta varmasti irtoaa! (Tämä ei ole jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun asuntoomme tullaan vuokraisäntien avaimilla luvatta.) Nainen pyysi anteeksi ja sanoi, että luuli meidän muuttavan vasta huomenna. Niinkö? Sopimuksessa ainakin lukee 1.4.? Mehän olisimme voineet tulla jo sinä päivänä asuntoon. Yritin selittää, että jos asunto vuokrataan 1.4. niin se tarkoittaa, että asunto on meidän käytössämme silloin, ei heidän. Nainen lupasi hoitaa asunnon siistiksi ennen kuin muuttokuorma tulisi.

Seuraavana aamuna saavuin asunnolle lievästi sanottuna jännittyneenä. Helpotuksekseni tavarat oli viety ja oli lattiakin jopa kertaalleen imuroitu. Pölyä leijaili yhä ilmassa ja seinät olivat selvästi vielä täynnä sahanpurua, samoin keittiön hyllyt, ikkunat ja kirjahylly. En pystynyt viettämään asunnossa tuntia ja muutamaa astmapiipullista kauempaa.

Muuttofirman kanssa hommat hoituivat erittäin kivuttomasti ja ensimerkillisesti. Käytimme virolaista muuttofirmaa MoveOn, joka tekee muuttoja Pohjoismaihin ja Baltiaan. Heidän hintaansa kuului tarvittaessa huonekalujen purku ja suojaaminen sekä uudessa asunnossa huonekalujen kokoaminen. Ehkä ensimmäinen muuttoni ikinä, kun mitään ei mennyt rikki! Hintakin oli suomalaisiin firmoihin verrattuna huokea (viisi kertaa pienempi). Muutamat suomalaiset olivat käyttäneet MoveOnia, joten uskalsimme kokeilla. Se kannatti.

PS. Työpajan pölyjä pyyhittiin muutama viikko muuton jälkeen ja varsinainen sisäänmuutto tapahtui vasta kuun puolen välin jälkeen. (Saimme vuokrasta alennusta, hiphei!)

PPS. Kaikesta huolimatta vuokraisäntämme ovat todella mukavia ja avuliaita ihmisiä. Aina ei vain mene niin kuin Strömsössä!

Järvenrantatonttiko?

Raskaasti raskaana – Hyperemeesin kourissa

”Sun täytyy ymmärtää, että sä olet raskaana et sairas. Raskaus ei ole mikään sairaus.”

Tänään, kansainvälisenä hyperemeesi –päivänä, on hyvä avata blogini, jonka ensimmäisenä aiheena on raskaus. Raskaus, jota olin melkein koko elämäni odottanut – innolla ja kauhulla. Innolla, koska lapset ovat vain niin ihania. Kauhulla, koska mitä tahansa voisi tapahtua. Joka tapauksessa, kävi miten kävi, raskaus tulisi muuttamaan meidän elämämme lopullisesti.

Olin suunnitellut vaikka ja mitä ihanaa raskausajaksi. Olin valmistunut edellisenä jouluna viittomakielentulkiksi ja tein muutamia päiväkotisijaisuuksia (ruokkiakseni vauvakuumettani, totta kai). Seuraavana kesänä menin naimisiin. Tästä se alkaisi.  Ja nyt voisimme vihdoin alkaa yrittää lasta.

Muutamalta taholta minua valmisteltiin kohtaamaan se pettymys, jonka negatiivinen raskaustesti sivaltaisi. Niitä saisi tehdä muutamat ennen kuin saisi alkaa edes toivoa raskautta. Näin minua valmisteltiin lapsen hankintaan. Tästä syystä oli valtava yllätys, kun heinäkuussa 2016 seisoin Espanjan Valenciassa häämatkaksemme vuokraamamme kesäasunnon kylpyhuoneen kylmällä kivilattialla ja espanjan kielinen teksti lävähti ClearBluen näytölle ”embarazada” (raskaana). Kysyin mieheltäni, mahtoiko testi ilmoittaa ”raskaana” ja vasta sitten lävähtäisi tuon mystisen sanan eteen ”no”. Tekstin vieressähän vilkkui vielä tiimalasi. ”Ei kun nyt se mittaa niitä viikkoja”, mies vastasi silmät suurina. Ja se oli sillä selvä. Minä olin raskaana. Täällä, Espanjan kuuman auringon alla, me saimme tietää odottavamme lasta!

Soitto neuvolaan (tylyin vastaanotto ikinä: "Haluatko hankkiutua eroon siitä?") ja jännittämään koska alkaa aamupahoinvointi. Ja sieltähän se tuli. Viikon kuusi paikkeilla. Mutta ei se mikään aamupahointointi kyllä ollut.

Muistan, kuinka kälyni ja siskoni olivat raskaana ja kävivät sivistyneesti muutamaan kertaan vessassa oksentamassa ja jatkoivat sitten ateriointia kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tai kaupan kalastiskillä nyrpistettiin vähän nenää ja siirryttiin äkkiä seuraavalle osastolle. Johan helpotti. ”Mitkä hajut sua etoo?” ”Kahvi.” Ei kuulosta kovin pahalta.

Aamupahoinvointi, päiväpahoinvointi, iltapäiväpahoinvointi, iltapahoinvointi... Luin netistä, että kannattaa laittaa näkkäri tai keksi yöpöydälle ja ennen kuin liikahtaakaan haukkaisee palan. Ehkä muutamana päivänä viitsin tehdä niin. Sitten tajusin onneksi lopettaa. Keksi tuntui vain provosoivan oksennusrefleksiä. Keittiön ovi piti muurata umpeen, etteivät hajut löytäneet nenääni. Hieno juttu reilu 40 neliömetrin asunnossa. Ämpäri valmiiksi, jos miehen piti käväistä keittiössä. Tai jos telkkarista tuli ruokamainos. Tai jokin ruoka-aine muuten tuli mieleen. (Vinkki: Mr. Beanit olivat aika turvallisia katsoa.)

Selfiekö?

Päivät kuluivat lähinnä peiton alla palellessa ja oksentaessa. Jossain kohtaa syöminen ja juominen jäi, kun joka kerta, kun sain teelusikallisen ruokaa suuhun, oksensin monta desiä. Vieläkin ihmetyttää, että mistä sitä oksennettavaa riitti. Kokeilin kaikkea. Yritin oksentamisen lomassa googlata netistä, mitä muut olivat syöneet ja oliko tosiaan normaalia oksentaa kokoajan. Kokeilin kaikkea, mitä vain keksin (minkä pelkkä ajatteleminen ei saanut oksentamaan). Pahimmillaan imeskelin appelsiinin siivua. Ehkä vatsa ei huomaisi, kun sinne päätyisi vain tippoja mehua silloin tällöin. Ai ei vai?

Paino putosi yli seitsemän kiloa. Samaan aikaan toiset voivottelivat painonnousua ja karkinhimoa. Kun oksentaminen ei alkanut rauhoittua ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, sain lopulta diagnoosin ja nimen sille, mistä kärsin (tosin ei lääkäri sitä minulle viitsinyt kertoa, luin sen kanta.fi:stä). Kyse ei ollut tavanomaisesta raskauspahoinvoinnista. Kyse oli sairaudesta nimeltä hyperemeesi. ”Raskaus ei ole sairaus”, sanoi eräs terapeutti minulle, kun mieheni oli puhunut hänelle huolestuttuaan siitä, etten voinut tehdä muuta kuin maata, nukkua ja oksentaa. Silloin tajusin, että ei. Raskaus ei ole sairaus. Mutta hyperemeesi sen sijaan on.

Nestehukan kutistamien verisuonten
takia tippa laitettiin käsivarteen.

Hyperemeesi ei saa pelkästään oksentamaan useita kertoja päivässä ja sitä myötä painon putoamaan yli 5%. Se saa ihmisen pahimmillaan lähes täysin toimintakyvyttömäksi. Niin voimattomaksi, että sängystä on turha kuvitellakaan nousevansa ylös. Saati lähteä ulos, kuten sukulaiseni patistivat puhelimessa. Makasin sängyssä kellon ympäri. Mieheni talutti minut välillä vessaan, jossa sielläkään ei tarvinnut paljoa vierailla, kun koko viikon ruokalistaan oli mahtunut kolme siivua appelsiinia, näkkärin kulma ja lusikallinen hunajaa. Juominen sai jäädä lähinnä yöhön, sillä jostain syystä pahoinvointini lakkasi yleensä puolen yön jälkeen. Tällä ilmeisesti vältin pahimman kuivumisen. Silloin tällöin mieheni nosti saunajakkaran suihkun alle ja piteli suihkua, että sain pestyksi. Päässä heitti niin, ettei seisomisesta olisi tullut mitään. 

Maatessani ensimmäistä kertaa Tampereen yliopistollisen keskussairaalan ensiavussa tiputuksessa, ennen hyperemeesi diagnoosiani, eräs mieslääkäri vieraili luonani ja totesi, että naiset kyllä tietävät, mihin ryhtyvät, kun tulevat raskaaksi. Siksi kuulemma monet lääkärit eivät olisi valmiita laittamaan tiputukseen raskauspahoinvoinnin vuoksi. Minulla oli kuulemma tuuri, kun sain hänet lääkärikseni, kun hän viitsi laitattaa minulle tipan. Aika hurjaa, jos kaikki komplikaatiot on äidin syytä. Toivottavasti herra TAYS ei toimi synnytyslääkärinä. Häneltä tuskin olisi epiduraalia tippunut. Kyllähän nainen tietää, mihin ryhtyi.

Yllätyin siitä, ettei neuvolakaan tarjonnut minkäänlaista tukea pahoinvointiin. Ymmärsin kyllä, että pahoinvointiin ei ole mitään taikakeinoa. Mutta edes keskusteluapua tai tukea ei missään vaiheessa tarjottu. Väitettiin, ettei mitään ollut tehtävissä. Lopulta taas kuukauden vierähdettyä ja kilojen karistua sain lähetteen äitiyspolille, jonne sain mennä aina tarvittaessa tippaan. Puhuin neuvolassa myös synnytykseen sekä raskausaikaan liittyvistä peloistani ja pyysin niihin apua, mutta pelkopolille pääsi vasta viimeisellä kolmanneksella, lähempänä synnytystä. Eikö neuvolalla ole tosiaan mitään muuta tarjota vaikeaan raskauteen ja hyperemeesiin kuin pelkopoli? Myöhemmin sain selville, että on. Jostain syystä hyperemeesiä sairastavien on kuitenkin hankala saada apua.

Tiputuksessa makasin onneksi vain kahdesti. Se on paljon vähemmän kuin jotkut toiset onnekkaat hyperemeesittäret. Minulla oli pahoinvointilääkitys ensimmäisen ja toisen kolmanneksen aikana. En koe siitä olleen mainittavaa apua. 15. raskausviikolla maatessani TAYSin prenataaliosastolla tipassa, hoitaja suositteli menemään kotiin apteekin kautta ja kokeilemaan akupunktioon perustuvia pahoinvointirannekkeita. Tässä kohtaa olin niin epätoivoinen, että rannekkeet löytyvät yhä lääkekaapista. On vaikea sanoa loppuiko oksentaminen ja jatkuva etominen rannekkeiden ansiosta vai muuten vain. Kuitenkin raskausviikkojen 18. ja 20.:n välillä huomasin, ettei laatta lentänyt enää yli 10 kertaa päivässä. Sitten huomasin yhtäkkiä, etten ollut oksentanut kokonaiseen päivään. Pahoinvointi ei jättänyt minua rauhaan koko raskauden aikana. Syömiset täytyi miettiä todella tarkkaan ja välillä jättää välistä.

Suomi100-sukat ja juhlajuomat
12.4.2017

Pahinta pahoinvoinnissa oli, että se musersi kaikki lapsihaaveeni. Olin aina haaveillut viidestä lapsesta. Sen haaveen kuoppasin välittömästi. Viittä kertaa en tätä kävisi läpi. Hyperemeesiin sairastuneista äideistä jopa 80% sairastuu hyperemeesiin seuraavissakin raskauksissa. 1/3 hyperemeesin sairastaneista äideistä ei hanki enempää lapsia. Ja toisin kuin neuvolassa minulle sanottiin, hypermeesi voi olla hengenvaarallinen sekä äidille että lapselle.

Vielä odottelen sitä päivää, kun uskallan lähteä siihen leikkiin uudestaan.

Lisää tietoa hypermeesistä voit löytää suomeksi Hyperemeesi ry:n nettisivuilta osoitteesta: https://hyperemeesi.fi/fi/etusivu/

Tietoa englanniksi muun muassa HER Foundation sivuilta: http://www.hyperemesis.org/