keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Raskaasti raskaana – Hyperemeesin kourissa

”Sun täytyy ymmärtää, että sä olet raskaana et sairas. Raskaus ei ole mikään sairaus.”

Tänään, kansainvälisenä hyperemeesi –päivänä, on hyvä avata blogini, jonka ensimmäisenä aiheena on raskaus. Raskaus, jota olin melkein koko elämäni odottanut – innolla ja kauhulla. Innolla, koska lapset ovat vain niin ihania. Kauhulla, koska mitä tahansa voisi tapahtua. Joka tapauksessa, kävi miten kävi, raskaus tulisi muuttamaan meidän elämämme lopullisesti.

Olin suunnitellut vaikka ja mitä ihanaa raskausajaksi. Olin valmistunut edellisenä jouluna viittomakielentulkiksi ja tein muutamia päiväkotisijaisuuksia (ruokkiakseni vauvakuumettani, totta kai). Seuraavana kesänä menin naimisiin. Tästä se alkaisi.  Ja nyt voisimme vihdoin alkaa yrittää lasta.

Muutamalta taholta minua valmisteltiin kohtaamaan se pettymys, jonka negatiivinen raskaustesti sivaltaisi. Niitä saisi tehdä muutamat ennen kuin saisi alkaa edes toivoa raskautta. Näin minua valmisteltiin lapsen hankintaan. Tästä syystä oli valtava yllätys, kun heinäkuussa 2016 seisoin Espanjan Valenciassa häämatkaksemme vuokraamamme kesäasunnon kylpyhuoneen kylmällä kivilattialla ja espanjan kielinen teksti lävähti ClearBluen näytölle ”embarazada” (raskaana). Kysyin mieheltäni, mahtoiko testi ilmoittaa ”raskaana” ja vasta sitten lävähtäisi tuon mystisen sanan eteen ”no”. Tekstin vieressähän vilkkui vielä tiimalasi. ”Ei kun nyt se mittaa niitä viikkoja”, mies vastasi silmät suurina. Ja se oli sillä selvä. Minä olin raskaana. Täällä, Espanjan kuuman auringon alla, me saimme tietää odottavamme lasta!

Soitto neuvolaan (tylyin vastaanotto ikinä: "Haluatko hankkiutua eroon siitä?") ja jännittämään koska alkaa aamupahoinvointi. Ja sieltähän se tuli. Viikon kuusi paikkeilla. Mutta ei se mikään aamupahointointi kyllä ollut.

Muistan, kuinka kälyni ja siskoni olivat raskaana ja kävivät sivistyneesti muutamaan kertaan vessassa oksentamassa ja jatkoivat sitten ateriointia kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tai kaupan kalastiskillä nyrpistettiin vähän nenää ja siirryttiin äkkiä seuraavalle osastolle. Johan helpotti. ”Mitkä hajut sua etoo?” ”Kahvi.” Ei kuulosta kovin pahalta.

Aamupahoinvointi, päiväpahoinvointi, iltapäiväpahoinvointi, iltapahoinvointi... Luin netistä, että kannattaa laittaa näkkäri tai keksi yöpöydälle ja ennen kuin liikahtaakaan haukkaisee palan. Ehkä muutamana päivänä viitsin tehdä niin. Sitten tajusin onneksi lopettaa. Keksi tuntui vain provosoivan oksennusrefleksiä. Keittiön ovi piti muurata umpeen, etteivät hajut löytäneet nenääni. Hieno juttu reilu 40 neliömetrin asunnossa. Ämpäri valmiiksi, jos miehen piti käväistä keittiössä. Tai jos telkkarista tuli ruokamainos. Tai jokin ruoka-aine muuten tuli mieleen. (Vinkki: Mr. Beanit olivat aika turvallisia katsoa.)
Selfiekö?


Päivät kuluivat lähinnä peiton alla palellessa ja oksentaessa. Jossain kohtaa syöminen ja juominen jäi, kun joka kerta, kun sain teelusikallisen ruokaa suuhun, oksensin monta desiä. Vieläkin ihmetyttää, että mistä sitä oksennettavaa riitti. Kokeilin kaikkea. Yritin oksentamisen lomassa googlata netistä, mitä muut olivat syöneet ja oliko tosiaan normaalia oksentaa kokoajan. Kokeilin kaikkea, mitä vain keksin (minkä pelkkä ajatteleminen ei saanut oksentamaan). Pahimmillaan imeskelin appelsiinin siivua. Ehkä vatsa ei huomaisi, kun sinne päätyisi vain tippoja mehua silloin tällöin. Ai ei vai?

Paino putosi yli seitsemän kiloa. Samaan aikaan toiset voivottelivat painonnousua ja karkinhimoa. Kun oksentaminen ei alkanut rauhoittua ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, sain lopulta diagnoosin ja nimen sille, mistä kärsin (tosin ei lääkäri sitä minulle viitsinyt kertoa, luin sen kanta.fi:stä). Kyse ei ollut tavanomaisesta raskauspahoinvoinnista. Kyse oli sairaudesta nimeltä hyperemeesi. ”Raskaus ei ole sairaus”, sanoi eräs terapeutti minulle, kun mieheni oli puhunut hänelle huolestuttuaan siitä, etten voinut tehdä muuta kuin maata, nukkua ja oksentaa. Silloin tajusin, että ei. Raskaus ei ole sairaus. Mutta hyperemeesi sen sijaan on.

Nestehukan kutistamien verisuonten
takia tippa laitettiin käsivarteen.


Hyperemeesi ei saa pelkästään oksentamaan useita kertoja päivässä ja sitä myötä painon putoamaan yli 5%. Se saa ihmisen pahimmillaan lähes täysin toimintakyvyttömäksi. Niin voimattomaksi, että sängystä on turha kuvitellakaan nousevansa ylös. Saati lähteä ulos, kuten sukulaiseni patistivat puhelimessa. Makasin sängyssä kellon ympäri. Mieheni talutti minut välillä vessaan, jossa sielläkään ei tarvinnut paljoa vierailla, kun koko viikon ruokalistaan oli mahtunut kolme siivua appelsiinia, näkkärin kulma ja lusikallinen hunajaa. Juominen sai jäädä lähinnä yöhön, sillä jostain syystä pahoinvointini lakkasi yleensä puolen yön jälkeen. Tällä ilmeisesti vältin pahimman kuivumisen. Silloin tällöin mieheni nosti saunajakkaran suihkun alle ja piteli suihkua, että sain pestyksi. Päässä heitti niin, ettei seisomisesta olisi tullut mitään. 

Maatessani ensimmäistä kertaa Tampereen yliopistollisen keskussairaalan ensiavussa tiputuksessa, ennen hyperemeesi diagnoosiani, eräs mieslääkäri vieraili luonani ja totesi, että naiset kyllä tietävät, mihin ryhtyvät, kun tulevat raskaaksi. Siksi kuulemma monet lääkärit eivät olisi valmiita laittamaan tiputukseen raskauspahoinvoinnin vuoksi. Minulla oli kuulemma tuuri, kun sain hänet lääkärikseni, kun hän viitsi laitattaa minulle tipan. Aika hurjaa, jos kaikki komplikaatiot on äidin syytä. Toivottavasti herra TAYS ei toimi synnytyslääkärinä. Häneltä tuskin olisi epiduraalia tippunut. Kyllähän nainen tietää, mihin ryhtyi.

Yllätyin siitä, ettei neuvolakaan tarjonnut minkäänlaista tukea pahoinvointiin. Ymmärsin kyllä, että pahoinvointiin ei ole mitään taikakeinoa. Mutta edes keskusteluapua tai tukea ei missään vaiheessa tarjottu. Väitettiin, ettei mitään ollut tehtävissä. Lopulta taas kuukauden vierähdettyä ja kilojen karistua sain lähetteen äitiyspolille, jonne sain mennä aina tarvittaessa tippaan. Puhuin neuvolassa myös synnytykseen sekä raskausaikaan liittyvistä peloistani ja pyysin niihin apua, mutta pelkopolille pääsi vasta viimeisellä kolmanneksella, lähempänä synnytystä. Eikö neuvolalla ole tosiaan mitään muuta tarjota vaikeaan raskauteen ja hyperemeesiin kuin pelkopoli? Myöhemmin sain selville, että on. Jostain syystä hyperemeesiä sairastavien on kuitenkin hankala saada apua.

Tiputuksessa makasin onneksi vain kahdesti. Se on paljon vähemmän kuin jotkut toiset onnekkaat hyperemeesittäret. Minulla oli pahoinvointilääkitys ensimmäisen ja toisen kolmanneksen aikana. En koe siitä olleen mainittavaa apua. 15. raskausviikolla maatessani TAYSin prenataaliosastolla tipassa, hoitaja suositteli menemään kotiin apteekin kautta ja kokeilemaan akupunktioon perustuvia pahoinvointirannekkeita. Tässä kohtaa olin niin epätoivoinen, että rannekkeet löytyvät yhä lääkekaapista. On vaikea sanoa loppuiko oksentaminen ja jatkuva etominen rannekkeiden ansiosta vai muuten vain. Kuitenkin raskausviikkojen 18. ja 20.:n välillä huomasin, ettei laatta lentänyt enää yli 10 kertaa päivässä. Sitten huomasin yhtäkkiä, etten ollut oksentanut kokonaiseen päivään. Pahoinvointi ei jättänyt minua rauhaan koko raskauden aikana. Syömiset täytyi miettiä todella tarkkaan ja välillä jättää välistä.

Suomi100-sukat ja juhlajuomat
12.4.2017
Pahinta pahoinvoinnissa oli, että se musersi kaikki lapsihaaveeni. Olin aina haaveillut viidestä lapsesta. Sen haaveen kuoppasin välittömästi. Viittä kertaa en tätä kävisi läpi. Hyperemeesiin sairastuneista äideistä jopa 80% sairastuu hyperemeesiin seuraavissakin raskauksissa. 1/3 hyperemeesin sairastaneista äideistä ei hanki enempää lapsia. Ja toisin kuin neuvolassa minulle sanottiin, hypermeesi voi olla hengenvaarallinen sekä äidille että lapselle.

Vielä odottelen sitä päivää, kun uskallan lähteä siihen leikkiin uudestaan.




Lisää tietoa hypermeesistä voit löytää suomeksi Hyperemeesi ry:n nettisivuilta osoitteesta: https://hyperemeesi.fi/fi/etusivu/
Tietoa englanniksi muun muassa HER Foundation sivuilta: http://www.hyperemesis.org/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti