Viroilua osa II: Hymy pyllyyn äläkä kysele – Palvelukulttuuri ja terveydenhuolto

Ensimmäinen, mitä Viroon muuttaessa kannattaa tehdä on rekisteröityä paikkakunnalle. Siihen tarvitaan asunto ja lupa asunnon omistajalta (usein pelkkä vuokrasopimus riittää). Rekisteröitymisen jälkeen saat ID-koodin (vrt. henkilötunnus), jonka jälkeen voit hakea ID-korttia (vrt. henkilökortti, huomaa, ettei kortti kuitenkaan kelpaa matkustusasiakirjana, ainakaan jos et ole Viron kansalainen). Korttia haetaan poliisiasemalta ja sen voi noutaa myös sieltä noin kolmen viikon kuluessa. Kaikkeen tähän menee parhaimmillaan noin sen kolme viikkoa. Virastojen kanssa kannattaa kuitenkin muistaa, että monet niistä ovat kiinni lounasaikaan. Muista myös ottaa alkuperäiset paperit, vaikka ensimmäisellä visiitillä kerrottaisiin kopioiden riittävän (kantapään kautta opittua!), sillä ne eivät välttämättä riitä siinä vaiheessa, kun kiikutat paperit toimistolle. Tähän kaikkeen käytin itse noin 5 toimistokäyntiä. 

Kysymykset. Niitä ulkomaille muuttajalla riittää. Kysymyksiin, joihin kuvittelit löytyvän vain yhden vastauksen, voivat osoittautua paljon monimutkaisemmiksi, sillä vastaukset, annettiin ne sitten virastossa tai kirjastossa, riippuvat usein henkilöstä, jolta kysyt (joskus mielialasta, tai ehkä tähtien asennosta?). Jonkun toisen mielestä parin sentin sakot tulee maksaa ennen kuin kirjastokortilla voi lainata mitään. Joku toinen taas ei edellytä sitä.

Bussin lattian pyyhkijällä oli huono päivä.

Joskus tuntuu, ettei Virossa, tai ainakaan Tallinnassa, ehkä kuuluisi hymyillä niin herkästi. Ennen Viroon muuttoa luin Virosta lähinnä, että ihmiset ovat selvästi ystävällisempiä kuin Suomessa. Minusta taas tuntuu, että tylyys on asiakaspalvelijoilla enemmän sääntö kuin poikkeus. Tylyyteen kuitenkin ajan kanssa tottuu. Kunhan et totu niin, että ystävälliseen kysymykseesi saatu tyly vastaus saa hymyn nousemaan huulillesi.

Viron terveydenhuollosta löytyy sekä todella hyviä, että todella huonoja puolia. Ehdottomasti parasta Virossa on perhelääkärijärjestelmä (perearst)! Jokaisella perheellä on perhelääkäri, joka hoitaa kaikkien perheenjäsenten asioita. Perhelääkäriä ei kuitenkaan ole nimetty, kuten Suomen omalääkärijärjestelmässä, joten varaudu käyttämään tähän aikaa, varsikin, jos et puhu viroa tai venäjää! Varmaan jokainen suomalainen on törmännyt terveydenhuollossa ongelmaan, kun lääkäri ei suostu kurkkaamaan lapsen kurkun lisäksi äidinkin kurkkuun. Aikahan oli varattu vain lapselle. Äidin pitää nyt varata toinen aika ja raahata kipeä lapsi uudestaan terveysasemalle, kun ei lastenvahtia ole saatavilla. Toki varmasti Suomestakin löytyy se ihana (oma)lääkäri, joka suostuu kurkkaamaan äidinkin kurkkua ja määrää niitä samoja antibiotteja äidillekin. Äiti huokaa helpotuksesta.

Perhelääkärin ansiosta tällaista ongelmaa en ole Virossa itse kohdannut. Pahimmassa tapauksessa olemme istuneet koko perhe lääkärin tutkittavana ja saaneet kaikki omat reseptimme samalla reissulla. Joskus mieheni on käynyt lääkärissä omista vaivoistaan ja saanut lääkäriltä uuden reseptin astmalääkkeisiini. Perhelääkäri tietää ja muistaa (jopa soittaessani!) koko perheen asiat. Ei tarvitse joka kerta selitellä uudestaan kaikkia sairauksia.

Perhelääkärikeskusten (vrt. terveyskeskus) aikataulut eivät myöskään ole samalla tavalla myöhässä kuin Suomessa, jossa en muista montaa kertaapäässeeni ajoissa lääkärille. Eikä nyt puhuta suomalaisesta myöhästymiskäsityksestä (juna oli viisi minuuttia myöhässä?!) vaan lähemmäs tunnista. Virossa muistan kerran joutuneeni odottamaan lääkäriä reilut 5 minuuttia. Vastaanottoon on myös varattu reilusti enemmän aikaa kuin Suomessa. Yhdellä käynnillä saa kätevästi hoidettua useampiakin juttuja eikä lääkärillä ole kiire saada potilasta ulos huoneesta. Lääkärikohtaisia erojakin toki varmasti löytyy.

Ensikosketuksemme perhelääkärijärjestelmään ei kuitenkaan ollut aivan niin hyvä. Saimme nähdä myös toisen puolen systeemistä. Mieheni työpaikka järjesti meille ensimmäisen perhelääkärimme. Yritimme varata aikaa pian muuton jälkeen sairastuneelle miehelleni, mutta lääkäri ei suostunut vastaanottamaan häntä. Keskukseen täytyi soittaa useita kertoja, sillä joka kerta päättyi kesken lauseen tuuttaukseen: 

”Hello, do you speak English?” TUUT-TUUT-TUUT-TUUT.

Ei auta kuin yrittää uudestaan.

Ilta-aurinko paistaa vanhankaupungin takaa jäälle.

”Hello –” TUUT-TUUT-TUUT-TUUT

”I would like to book an appointment to our family doctor.”

”What is your doctor’s name?”

“It is X.”

TUUT-TUUT-TUUT-TUUT

”So the appointment?”

”You are not his patient.”

TUUT-TUUT-TUUT-TUUT

"Last time I registered -"
"He said you are not his patient."
TUUT-TUUT-TUUT-TUUT

Myös lastensairaalan ensiapuun soitettaessa vastaus kysymykseen, puhuiko vaihde englantia päättyi tuuttauksiin. Myöhemmin opimme, ettei kannata kysellä vaan puhua suoraan englantia. Silloin ei (välttämättä) saa luurista päähän.

Pian muuttomme jälkeen tyttärellemme nousi korkea kuume ja hän oli todella väsynyt ja punoitti. Päätimme käydä näytillä lastensairaalan ensiavussa (kun kerran ensimmäinen perhelääkärimme ei halunnut ottaa meitä vastaan ja ensiavun puhelimeen oli turha yrittää soittaa). Ensiavussa kukaan ei tuntunut osaavan englantia. He mittasivat vauvalta kuumeen ja mittasivat joitakin arvoja ja pulssin sormenpäästä. Meidät lähetettiin lääkärille, joka otatti verinäytteet (näyttetitä otettiin todella monta) ja nappasi nenänäytteen. Toisin kuin Suomessa, Tallinnan lastensairaalassa näytteitä ja verikokeita ei oteta äidin ja hoitajan yhteistyöllä, jossa äiti keskittyy lapsen pitämiseen paikallaan ja hoitaja nipsaisee näytteet. Lastensairaalassa nenänäytettä ottava hoitaja ottaa toisella kädellä lasta tiukasti poskista kiinni ja kääntää pään väkisin takakenoon ja samalla tuikkaisee tikun sieraimesta sisään. Olen ollut ottamassa näitä samoja näytteitä Suomen sairaaloissa ja terveyskeskuksissa eikä vieras ihminen ole koskaan väännellyt lapseni niskoja niin ja silti näytteet tuli otettua.

Verikokeisiin ei vanhemmilla ole asiaa, jos lapsi on osastolla. Hoitaja tuli huoneeseen ja yritti ottaa vauvan minulta lupaa kysymättä ja mitään selittämättä. Ajattelin, että he katsovat jotain siinä silmieni edessä, joten annoin tytön hoitajalle. Kauhukseni he lähtivät säikähtänyt karjuva kipeä tyttö sylissään kohti ovea ja käskivät minun levätä. Nappasin tytön takaisin syliini ja kysyin, minne he luulivat menevänsä. He vastasivat, että verikokeisiin. Sanoin, ettei vauva lähde yksiinkään verikokeisiin ilman minua. Kesti aikansa, että sain hoitajat suostumaan päästämään minut mukaansa. Paikanpäällä ymmärsin, mikseivät he mielellään ottaneet vanhempia mukaansa. Lastensairaalan kuvittelisi kiinnittävän huomiota siihen, miten nimenomaan lapsia kohdellaan ja käsitellään. Vauva painettiin väkisin makaamaan sängylle, jossa kaksi hoitajaa otti raajoista kiinni ja painoi raajoja sänkyä vasten, ettei vauva päässyt pyristelemään pystyyn. Yritin selittää, että tiedän, miten lapsen saa pidettyä sylissä paikallaan, jotta näytteet saa otettua, mutta kolmas hoitaja alkoi kaivella suonesta verinäytteitä.

Tyttärellämme todettiin A-influenssa ja jouduimme jäämään sairaalaan. Syynä oli, ettei tyttö ollut syönyt kiinteitä koko päivänä, kuume oli ollut muutaman tunnin ajan noin 39 ja pulssi oli hieman kohonnut. Suomessa ei kukaan olisi huolissaan, jos kuumeinen lapsi ei jaksa syödä vuorokauteen paljoa, kunhan lapsi juo riittävästi eikä osoita kuivumisen merkkejä. Pienillä lapsilla 39 astetta kuumetta ei ole mitenkään ihmeellinen lukema, jos se kestää päivän pari. Ja kuumeisella pulssi on usein koholla (varsinkin, kun pulssi mitataan vastaanpyristelevältä lapselta). Tyttö laitsettiin tippaan ja hän alkoi saada tamifluta ruiskusta, ei muuta. Myöhemmin kysyin, voisinko saada kuumelääkettä, kun tyttö tuntui taas kuumalta. Osaston hoitaja hämmästyi ja ihmetteli, oliko tytöllä todella kuumetta. En voinut kuin tujottaa hoitajaa suu auki. Sitähän varten meidät oli määrätty jäämään tänne. 

Näkymä lastensairaalan ikkunasta.

Illalla annoin tytölle tamifluta ja siihen perään heti iltamaidot, mikä päättyi siihen, että koko iso pullo maitoa lensi kaaressa minun, vauvan ja sänkyni päälle. Huusin hoitajaa apuun, sillä olimme molemmat kuin uitettuja. Hoitaja toi pienen pahvisen oksennuskaukalon ja oli aikeissa lähteä. Pyysin saada sairaalavaatteita minulle ja vauvalle sekä selvensin, että sänkyni ui oksennuksessa. Hoitaja ilmoitti, ettei sairaalalla ollut antaa meille kummallekaan vaatteita ja toi puhtaat lakanat. Soitin mieheni tuomaan meille kuivat vaatteet laitoin vauvan parkumaan pinnasänkyyn, jotta sain siivottua huoneen käsipyyhkeillä, vaihdoin puhtaat lakanat ja heitin likaiset nurkkaan. Toinen hoitaja kävi myöhemmin luonamme ja sanoi oksennuksen johtuvan todennäköisesti tamiflu lääkkeestä. Kysyin voisiko lääkkeen ottaa jotenkin niin, ettei oksennusta välttämättä tulisi. Hoitaja sanoi, ettei se ollut mahdollista. Soitin farmaseuttiystävälleni Suomeen ja kysyin, onko tosiaan näin ja hän käski antaa ensin maidon, odottaa hetken ja antaa sitten tamiflun. Kokeilin seuraavan kerran eikä vauva oksentanut. VINKKI: Lastensairaalaan mentäessä, kannattaa aina varata ainakin parin päivän maidot ja ruoat mukaan (ja vaihtovaatteita!), vaikkei tarkoitus olisikaan jäädä sairaalaan yöksi. Vauvoille ja pienille taaperoille on tarjolla vain pieni purkki luumusosetta (ja tiputus) eikä mitään juotavaa (ei edes korviketta). Tämän ikäisten oletetaan syövän vain rintamaitoa. Huonompi juttu sinulle (ja minulle), joka et enää imetä.

Sain vauvan nukahtamaan puolen yön paikkeilla (meidän vauva on laitokselta tulostaan saakka nukkunut yhdeksästä yhdeksään). Aamulla kello seitsemän hoitaja tuli huoneeseen ja kailotti, että vie nyt pissavaipat punnittaviksi. Siihen loppui kipeän lapsen yöunet. Onneksi lastenlääkäri tuli käymään aamulla ja käski lähteä kotiin. Sanoi, että tyttö alkaisi voimaan paremmin, jos pääsisi pois sairaalasta. Saimme antibiotteja tytön korvatulehdukseen ja lähdimme apteekin kautta kotiin. HUOM: Tarkista aina liuoslääkettä ostaessasi, että liuos on sekoitettu valmiiksi. Kaikki apteekit eivät sekoita lääkkeitä asiakkaille valmiiksi, vaan tätä täytyy itse tajuta pyytää. Jälleen kerran kiitos etäfarmaseutillemme Suomeen!

 

Sairaalassa apaattiseksi ja itkuiseksi muuttunut tyttömme konttasi kotoa suoraa päätä vaippalaatikolle ja viskeli vaipat pitkin lattiaa ja oli kuin ei olisi koskaan ollutkaan kipeä. Päätin, ettei lastensairaalaan mentäisi enää koskaan ennen kuin oli aivan pakko.

Lapsen sairaalatutkimuksissa olen törmännyt useasti siihen, ettei lääkäriltä saisi kysellä. Kerran jouduimme kiireellisiin tutkimuksiin tyttäremme kanssa ja kun yritin kysyä hoitavalta lääkäriltä, mistä oli kyse ja mitä tytöllä epäillään hän ei suostunut vastaamaan. Lopulta hän kertoi, mihin tutkimuksiin tyttö joutuisi ja mitä se tarkoittaisi jos tutukimuksissa löytyi jotain. Yritin kysyä, että mitä jos kyseisessä tutkimuksessa ei näy mitään, mitä itse epäilin. Lääkäri sanoi, että on parepi odottaa tuloksia. Selitin, että kyse on minun lapsestani ja haluan tietää, mistä tässä voi olla kyse. Hän sanoi olevansa ammattilainen ja tietävänsä, mitä tekee. Selitin, ettei tässä olekaan siitä kyse vaan siitä, että olen huolissani lapsestani. Sain vastaukseksi, että jos tässä tutkimuksessa ei näy mitään niin vaihtoehdot olisivat aivan liian pelottavia kerrottavaksi. Siinä voi jokainen vanhempi miettiä, kuinka levollisesti seuraava yö sairaalassa vierähti. Seuraava aamuna tehtiin tarvittava tutkimus ja päivällä tuli tulokset: tutukimuksessa ei löytynyt mitään ja meidät lähetettiin terveen lapsen kanssa kotiin. Mitään pelottavampaa vaihtoehtoa ei siis ollut olemassakaan.

Myös aikuisten käydessä päivystyksessä vaivoihin ylireagoidaan helposti. Suomessa tuntuu, että vaivoja täytyy aina vähän liiotella, että lääkäri viitsii selvittää, mistä on kyse. Virossa taas kannattaa melkeinpä tehdä päinvastoin. Oli vaiva mikä vain niin päivystyksessä mitataan verenpaine, otetaan vähintään neljäpulloa verta ja jätetään kanyyli odottamaan, jos joudutaan laittamaan suonensisäinen lääkitys tai joudut leikkaukseen.

Kerran jouduin hakemaan lääkettä päivystyksen kautta, kun en saanut perhelääkäriä kiinni. Sanoin, että papereistani näkee, että olen ollut hoidossa samasta vaivasta ja sain siihen lääkkeen ja pääsin kotiin, mutta sairaalan toimintasuunnitelman mukaan kaikki nämä näytteet, kokeet ja kanyylit täytyy laittaa ensin, että pääsee siihen pisteeseen, että lääkäri voi määrätä reseptin. Vaivani toteamisen kannalta näistä toimenpiteistä ei ole hyötyä. He vain joutuvat tekemään nämä kaikki vaiheet jokaiselle potilaalle. Suomalainen voisi äkkiä kauhistua resurssien hukkaan heittoa. 

Muistathan, ettei
uimarannalla hobustella?

Ehdoton hyväpuoli Viron terveydenhuollossa on, että erityistutkimuksiin ja erikoislääkäreille pääsee muutaman viikon odottamisella, kun Suomessa jatkotutkimuksiin saattaa joutua odottamaan useita kuukausia, mikäli kyse ei ole jostakin ilmeisen vakavasta asiasta. Kääntöpuolena tosiaan on, etteivät lääkärit mielellään kerro terveydentilastasi ennen kuin kaikki tutkimukset on saatu tehdyksi. Siihen eivät ainakaan omat hermoni Virossa asuessamme koskaan taipuneet.

Kaikesta kommelluksesta huolimatta asiat on tulleet Virossa hoidetuksi. Se vaatii vain pidempää pinnaa, ämpärillisen kärsivällisyyttä ja ripauksen huumoria, kunhan muistat pitää hymyn pyllyssä.